Israelin salainen oppi

Arthur Edward Waite (1857-1942)

A. E. Waiten Israelin salainen oppi on vakavasti otettava yritys analysoida Zoharin symbolismia. Teoksen erottaa muista vastaavista sen oikeanlainen näkemys qabbalan maailmasta. Siksi on sitäkin valitettavampaa, että sen pilaa historiallinen ja filologinen kritiikittömyys. Lisäksi Waitea johti harhaan Jean de Paulyn virheellinen ja riittämätön Zoharin ranskannos, jota hänen oli heprean ja aramean taidottomana pidettävä pätevänä.
Gershom Scholem: Major Trends in Jewish Mysticism

Israelin salainen oppi

Esipuhe

Vuonna 1902 julkaistussa teoksessa The Doctrine and Literature of the Kabalah ("Qabbalan oppi ja sen kirjoitukset") pyrkimyksenäni oli käsitellä yksityiskohtaisesti Israelin salaisen perinteen tärkeimpiä tekstejä sekä sen vaikutusta kristitilliseen oppineisuuteen Euroopassa 1500-1700 –luvuilla – ts. Pico de Mirandolan ajoista Ranskan vallankumoukseen. Qabbalan merkittävimmän teoksen, Sefer haz-zoharin, julkaiseminen ensimmäisen kerran jollakin muulla kielellä kuin alkuperäiseksi arameaksi toteutettiin Ranskassa vuosien 1906 ja 1911 välillä (SEPHER HA ZOHAR [Le Livre de la Splendeur]: Doctrine Esoterique des Israelites. Traduit pour la première fois sur le texte Chaldaïque et accompagné de notes, par JEAN DE PAULY. Oeuvre posthume entièrement revue, corrigée et completée. Publiée par les soins de EMILE LAFUMA-GIRAUD. 6 vols). Näin aikamme ranskantaitoiset tutkijat saivat tähänastiset parhaat välineet arvioida tuon perinteen pääpiirteitä. Vaikka nykyisellään en olekaan samaa mieltä Adolphe Franckin erittäin mielenkiintoisen vuonna 1843 julkaistun monografian kanssa (La Kabbale, ou La Philosophic Religieuse des Hebreux. Par Ad. Franck), josta otettiin korjattu uusintapainos 1892, uskoisin yhtyväni siihen tutkimukseen, joka ansaitsee tulla kutsutuksi tieteeksi, ilmaistessani yksimielisyyteni näkemykseen, että myöhäsemmät qabbalistit, kuten Jiṣḥaq Luria ja Abraham Kohen de Herrera et hoc genus omne lisäsivät pääasiallisesti omia päiväuniaan tuohon ylhään tekstiin ja heikensivät sitä juuri siinä suhteessa kuin yrittivät kehittää sitä ja palauttaa sitä sovinnaisempaan kuosiin. Nyt käsillä olevassa tutkimuksessa minua kiinnostavat muutamat kriittiseen tutkimukseen liittyvät kysymykset, mutta niitä ennen on tässä johdannossa sanottava jotakin Zoharin kirjoittajasta ja teoksen ajoittamisesta – en väitelläkseni aiheesta, enkä missään nimessä sanoakseni lopullista sanaa niin vaikeasta kysymyksestä, vaan osoittaakseni selkeyteen vedoten, että sellainenkin hankaluus on olemassa.

Itse teksti on peräisin ajalta, jolloin kirjallisten tuotosten ajoitus ja tekijän henkilöllisyys eivät olleet tärkeitä. Koonnin ja toimitustyön tehneet ovat jääneet anonyymeiksi, ja teos ei paljasta niitä olosuhteita taikka oletettua maailmanaikaa, jolloin se ilmaantui alati kasvavaan juutalaiseen tekstikorpukseen. Lähtökohtaisesti se on kertomus rabbi Šimˁon bar Joḥain ja eräiden muiden pyhien kirjoitusten mystisen tulkinnan hallitsevien oppineiden välisistä keskusteluista. Bar Joḥai itse on näistä oppineista merkittävin (Perinteisesti hänet on ymmärretty Sefer haz-zoharin kirjoittajaksi – paitsi oletettavasti niiltä osin, mitkä kertovat hänen kuolemastaan ja hänen seuraajiensa edesottamuksista). Edellä mainittu on ensimmäinen kahdesta lähtökohtasta. Toinen on se, että teos on myös kertomus väittelyistä rabbi Šimˁonin seuraajien välillä. Perinteen mukaan rabbi eli ensimmäisellä vuosisadalla jKr., taikka aikana, jolloin Vespasianus tuhosi Jerusalemin (70 jKr.). Jätän huomioitta tässä yhteydessä joukon tekstejä tai tekstinpätkiä, joiden voidaan sanoa upotetun Zohariin pääsääntöisesti sinne tänne ja joilla ei ole juurikaan tekemistä edeltävän tai niitä seuraavan tekstin kanssa. Niistä saamme kuitenkin olla kiitollisia, sillä niissä on mm. säilynyt osia teoksesta nimeltä Sefer hab-bahir eli "Kirkkauden kirja". Tekstinpätkien alkuperästä on kiistelty, mutta on hyviä perusteita uskoa, että (1) jos varsinainen Zohar on peräisin varhaisilta kristillisiltä vuosisadoilta, niin tällöin nämä lisäyksetkin ovat yhtä vanhoja; tai (2) mikäli teemme hetkeksi sen olettamuksen, että Zoharin perustekstin tuotti Moše de León (tai joku muu) niinkin myöhään kuin 1200-luvun lopulla, niin sitten tekstinpätkien upotuspaikkojen perusteella vaikuttaa todennäköiseltä, että ne ovat peräisin varhaisemmasta lähteestä. Yleensä ottaen näistä lisäyksistä voi sanoa, että niiden ajatukset eroavat esiintymiskohtiensa ympäröivästä tekstistä niin paljon, että ne vaikuttavat kopistin oikusta paikkaansa sijoitetuilta. Edellinen on ilmeistä varsinkin jaksojen Sifraˀ di-ṣniˁuta, ˀIddera rabba ja ˀIddera zuṭa osalta, jotka ovat olleet jo muutaman vuoden luettavissa enemmän tai vähemmän mahtailevana ja epätyydyttävinä Rosenrothin latinankielisen version ranskannoksina ja englanninnoksina. Sille, että ensimmäiseksi mainittu tulee heti 2. Mooseksen kirjan kommentaarin jälkeen tai että toiseksi mainittu keskeyttää 4. Mooseksen kirjan kommentaarin tai että viimeiseksi mainittu on sijoitettu Zoharin loppuun 5. Mooseksen kirjan kommentaarifragmenttien joukkoon, ei tunnu olevan mitään hyvää syytä. Onhan toki niin, että ˀIddera zuṭa kertoo Šimˁon bar Joḥain kuolemasta ja on siksi hyvä päätös teokselle, mutta perusteksti itse ei tunnu kulkevan kronologisessa järjestyksessä, ja monista teoksen alkupään keskusteluista käy ilmi, että qabbalan suurin auktoriteetti on jo siirtynyt tuonpuoleiseen.

Israelin salainen oppi ei ole millään muotoa The Doctrine and Literature of the Kabalah-teoksen jatko-osa. Se lähestyy Zohar-perinteeseen liittyviä kysymyksiä aivan toisesta näkökulmasta. Mutta koska en halua toistaa itseäni niissä kohdin, missä tutkimukset käyvät yksiin, riittänee, että kehoitan asiasta kiinnostuneita tarkastamaan jälkimmäisestä, mitä olen siihen kirjoittanut Zoharin ajoituksesta sekä sen kirjoittajasta (A.E. Waite: The Doctrine and Literature of the Kabalah. Ks. Book III: Source and Authority of the Kabalah). Teos edustaa aikansa tieteellistä näkemystä Zoharista — ainakin minun käsitystäni tuon ajan tieteellisestä näkemyksestä.

Zoharin ranskannos on Jean de Paulyn käsialaa. Sen julkaisi kääntäjän kuoleman jälkeen Emile Lafuma-Giraud, joka myös saattoi työn loppuun ja teki siihen korjauksia oppineiden rabbien avustuksella. Jean de Paulyn henkilökohtaiset näkemykset Zoharin pitkästä iästä näkyvät riittävän selvästi hänen mielipiteessään, jonka mukaan kolme ˀIdderaa —ˀIddera di-be-maškenaˀ, ˀIddera rabbaˀ ja ˀIddera zuṭaˀ— olisivat peräisin toiselta tai kolmannelta vuosisadalta eKr. Lafuma-Giraud tyrmää edellisen suoralta kädeltä vedoten kriittiseen tutkimukseen. Hänen henkilökohtainen loppupäätelmänsä on se, että Zohar kaiken kaikkiaan sisältää hyvin vanhaa materiaalia yhdistettynä uudempiin tuotoksiin, mikä on täsmälleen sama kuin minun vuonna 1902 ilmaisemani näkemys. Oma näkemykseni perustuu puolestaan edeltäviin tieteellisiin päätelmiin tai on vastakkaiset näkemykset harmonisoiva keskitie.

Tahtoisin vielä lisätä, että Zohar on kirjallisuutta siinäkin mielessä, että teoksessa on havaittavissa jälkiä sen toimitustavasta. Kuten todettua se on suureksi osaksi kertomus rabbien välisistä keskusteluista, mutta rohkenen sanoa, ettei kukaan ole koskaan uskaltanut väittää, että se perustuu silminnäkijöiden (tahi keskustelun kuuntelijoiden) paikan päällä tekemiin muistiinpanoihin. Omista lähdökohdistaan Zohar on tietenkin olevinaan juuri sitä, mutta satunnainen lapsus memoriæ kyllä taistelee tuota lähtökohtaa vastaan, mikä ennakolta oli odotettavissakin. Tuntemattomaksi jääneen tekstien toimittajan voi näissä yhteyksissä nähdä muistuttavan lukijoitaan siitä, mitä on aiemmin kirjoitettu tai sanottu (Ks. esim. Zohar 1 11b; DE PAULY, I, 65, jossa kirjoittaja unohtaa —kuten edellä mainitsin— että rabbi Šimˁon puhuu lähipiirilleen eikä kirjoita kirjaa, joka voisi päätyä valmentautumattomien tai vihamielisten käsiin.).

Zohar on de omnibus rebus, tai jos ei aivan sitä, niin ainakin de quibusdam aliis, joka koostuu mielikuvituksen tuotteista, syvällisistä ajatuksista, uusista näkemyksistä ja suurista totuuksista. En tiedä, minäkö sitä ensimmäisenä potpuriksi kutsuin, mutta parempaa kuvausta en osaa antaa. Siinä eivät tule esiin yksin kokoontumisien aikana kehittyneet vastakkaiset näkemykset ja niiden toisinaan onnistuneet sovittelut, kun yksi jos toinenkin keskustelu läheni loppuaan, vaan myös eri vaiheissa ilmaantuneet sovittamattomat kannat. Eikä voida sanoa, että kaikissa kohtaamisissa qabbalistimme erosivat toisistaan täydellisessä yksimielisyydessä tai edes yhteisymmärryksessä. Edellinen ei tarkoita sitä —vahvasti yksinkertaistaen— (1) että Zohar koostuu lukuisista itsenäisistä kirjoituksista tai (2) että siinä ei olisi yhtenäistä oppia. Voin vain oikeuttaa näkökantani muotoilemalla sen seuraavalla tavalla.  Zohar on salaopin kehittelyä, mutta opin pohja-aineksen oletetaan olevan kaikille keskusteluun osallistuville tuttua, mikä näkyy selvästi siinä, kun keskustelijat otetaan mukaan keskusteluun ja kun he puhuvat keskenään. Keskustelua ei käydä aiheen selkeyttämiseksi henkilöille, jotka eivät asiasta mitään tiedä. Toisin sanoen, mikäli yhtenäinen salaoppi on Zoharista löydettävissä, se on teoksesta pikemminkin noukittavissa sieltä täältä kuin jossakin kohdin systemaattisesti esitettynä.