Paul Joüon: Raamatunheprean kielioppi

Sisällys

Johdanto

  1. Heprean kieliopin määrittelyä
  2. Heprean paikka seemiläisten kielten joukossa
  3. Raamatunheprean historiaa
  4. Heprean kieliopin historiaa

Ensimmäinen osa: kirjoitus ja äänneoppi

  1. Konsonantit: grafeemit ja foneemit
    b
    aakkoset
    d
    sanan lopussa esiintyvät kirjaimet
    e
    kirjainten venyttäminen
    f
    kirjainten numeroarvot
    g
    lyhenteet
    h
    konsonanttien ryhmittely
    i
    velaariset eli emfaattiset konsonantit
    j
    gutturaalit
    k
    ח
    l
    ע
    m
    sibilantit
    n
    tremulantti ר
    o
    beḡaḏkefaṯ
  2. Vokaalit: grafeemit ja foneemit
    b
    vokaalijärjestelmä (laatu)
    e
    vokaalien pituus
    i
    suhde kantaseemiläisiin vokaaleihin
    j
    ָ -vokaali
    l
    huomioita ָָ -vokaalin käytöstä
  3. Vokaalien laatua tai pituutta ilmaisevat konsonantit (matres lectionis)
  4. Šwa
    b
    quiescent
    c
    mobile
    d
    medium
  5. Ḥaṭef-vokaalit
  6. Daḡeš
  7. Mappiq
  8. Rafe
  9. Maqqef
  10. Meṯeḡ
  11. Korkomerkit
    a
    paino
    b
    milˁel ja mileraˁ
    d
    aksenttijärjestelmät
    f
    aksenttityypit
    g
    tavalliset aksentit
    h
    aksentit runoudessa
    m
    paseq
  12. Masoreettinen teksti ja masora
    b
    tekstin jako
    d
    masoran terminologia
    e
    qere—keṯiv
    f
    qere perpetuum
    g
    lectiones mixtæ

Toinen osa: muoto-oppi

1. luku: artikkeli ja pronominit

2. luku: verbit

3. luku: nominit

4. luku: partikkelit

Kolmas osa: lauseoppi

1. luku: aika- ja tapaluokat

2. luku: sijamuodot

3. luku: prepositiot

4. luku: nominit

5. luku: pronominit

6. luku: kongruenssi

7. luku: lause

A: monikäyttöiset lausetyypit

B: erikoislausetyypit


Johdanto

§ 1. Heprean kieliopin määrittelyä

Heprean kieliopilla —niin kuin se yleensä ymmärretään ja niin kuin sitä tässä kirjassa tarkastellaan— tarkoitetaan Raamatun perinteisen tekstin kielioppia siinä muodossa kuin tiberialaisten koulukuntien juutalaiset oppineet sen vakiinnuttivat 600-luvulla jaa.

Em. aikana konsonanttiteksti varustettiin lukuisilla merkeillä, jotka ilmaisivat aluksi pääasiallisesti vokaaleja, myöhemmin myös tiettyjä konsonanttien ääntämiseen liittyvä piirteitä, tavujakoa, sävelkorkoa, sanojen sitomista toisiinsa, taukoja sekä modulaatiota. Nämä merkit —ja varsinkin vokaalimerkit— koostuvat lähinnä pisteistä (נְקֻדָּה), ja siksi on tapana puhua konsonanttitekstin varustamisesta pistemerkeillä. Järjestelmän keksijöitä kutsutaan nimellä Naqdanim. Naqdanimien näin pikkutarkkaakin pikkutarkemmin määrittelemä ääntämistapa on luonteeltaan viimeisteltyä, juhlallista ja sointuvaa — heidän aikansa synagogajumalanpalveluksessa käytettyä resitaatiotyyliä. Tässä hienostelevassa ja mahtipontisessa ääntämistavassa on kieltämättä joitakin teennäisiä piirteitä, mutta meillä ei ole syytä epäillä sitä kokonaisuutena. Naqdanim halusivat merkitä uskollisesti muistiin aikansa ääntämistavan —perinteen ollessa uhanalaisena— ja voimme uskoa, että he onnistuivat työssään. Järjestelmän sisäinen johdonmukaisuus sekä vertailu sukukieliin puhuvat vokalisoijien puolesta.

Käsillä olevan heprean kieliopin yksityiskohdat ja erityisesti sen muoto-oppi perustuu Naqdanimien muistiinkirjoittamalle vokalisoinnille pitäen sitä luotettavana.

§ 2. Heprean paikka seemiläisten kielten joukossa

Heprea kuuluu kielikuntaan, jota vuodesta 1781 on kutsuttu seemiläisiksi kieliksi (vrt. 1 Moos. 10:21-31). Nämä kielet voidaan jakaa maantieteellisen sijaintinsa mukaan seuraavasti:

Koillinen kieliryhmä (Babylonia, Assyria): akkadi (melko tuore geneerinen nimitys sille kielelle, joka ei ole sumeria, Babyloniassa puhuttua ei-seemiläistä kieltä). Akkadista esiintyi kahta murretta — babylonialaista ja assyrialaista murretta. Meille on säilynyt akkadinkielisiä nuolenpääkirjoituksia kolmannen vuosituhannen puolivälistä eaa. aina ajanlaskun taitteeseen asti.

Luoteinen kieliryhmä (Mesopotamia, Suur-Syyria): aramea, heprea, foinikia.

Aramea, jota puhuivat aluksi vain jotkin Syyrian autiomaata asuttavat heimot, levisi pikku hiljaa sekä itään että länteen. Varsinkin Palestiinassa se syrjäytti Persian hallintokaudella heprean. Vanhin tunnettu arameankielinen kirjoitus on Ḥaman ja Lˁs:n kuninkaan Zkr:n piirtokirjoitus, joka ajoitetaan 700-luvulle eaa. Zindjirlistä löytyneet piirtokirjoitukset ovat aavistuksen myöhäisempiä.

Seuraavien aikakausien aramean murteet voidaan jakaa itäisiin (joissa futuurin 3. persoonan etuliite on n-) sekä läntisiin (joissa vastaava prefiksi muiden seemiläisten kielten tavoin on ). Tärkeimmät itäiset murteet ovat syyria — alkujaan Edessan murre (joka puolestaan jakautuu itä-syyriaan eli nestorialaiseen sekä länsi-syyriaan eli jakobiittiseen murteeseen), babylonialaisen Talmudin juutalainen murre sekä mandea. Läntisiin murteisiin kuuluvat Elefantinen juutalaisen siirtokunnan jälkeenjättämien papyrusten aramea (400-luku eaa.), tietyt Esran (4:8-6:18, 7:12-26) ja Danielin luvut (2:4-7:28) sekä myöhäisemmät Targumien ja jerusalemilaisen Talmudin murteet, toisaalta samaria, palmyria (piirtokirjoituksia ensimmäisestä kolmanteen vuosisadalla jaa.) sekä nabatea (piirtokirjoituksia ensimmäisellä vuosisadalla jaa.).

Heprea kehittyi kielestä, jota puhuttiin Kaanaanmaassa ennen israelilaisten saapumista. Muinainen kaanaan kieli tunnetaan vain Tell el Amarnasta (Ylä-Egypti) löydettyjen babylonialaisten kirjeiden glossien perusteella. Kaanaanilaiset kirjurit kirjoittivat nämä kirjeet 1400-luvulla eaa. silloisella Egyptin hallinnon diplomaattikielellä eli babyloniaksi käyttäen toisinaan oman kielensä sanoja ja muotoja. Raamatun tekstien lisäksi muinaishepreaa esiintyy Siloan piirtokirjoituksissa (n. 700 eaa.). Moabin kuninkaan Mēšaˁn (vrt. 2. Kun 3:4) (n. 850 eaa.) piirtokirjoituksen kieli ei eroa hepreasta kuin joissakin vähäpätöisissä yksityiskohdissa.

Foinikiasta meille on säilynyt kuningas Klmun piirtokirjoitus 800-luvulta eaa. sekä melko lukuisia piirtokirjoituksia 400-luvulta eaa. Foinikia on läheistä sukua heprealle. Karthagossa ja sen siirtokunnissa puhuttu puunin murre on sidoksissa foinikiaan.

Eteläinen kieliryhmä (Arabia, Etiopia): arabia, geˁez.

Pohjois-arabiaksi on säilynyt yksi kuningas Marˀulqaisin piirtokirjoitus vuodelta 328 jaa. Islamin valloitusten myötä arabia levittäytyi Syyriaan, Babyloniaan ja Mesopotamiaan —jossa se syrjäytti vähä vähältä aramean eri murteet— Egyptiin, Pohjois-Afrikkaan ja jopa Espanjaan asti.

Etelä-arabian päämurteet ovat saaba sekä miina.

Geˁez oli Etelä-Arabiasta Etiopiaan muuttaneen kansan kieli. Kielen vanhin muistomerkki on Aksumin kuningas ˁEzanan piirtokirjoitus 300-luvulta jaa.

Seemiläisten kielien erityispiirteitä. Seemiläisissä kielissä on tiettyjä niille luonteenomaisia piirteitä, jotka erottavat ne muista kielikunnista. Näistä piirteistä mainittakoon (ja nyt hepreaan keskittyen):
1) gutturaaliset konsonantit — hepreassa ḥ ח, ˁ ע;
2) emfaattiset konsonantit — hepreassa ṭ ט, ṣ צ, ḳ (q) ק;
3) sanojen juuret perustuvat pääsääntöisesti kolmeen konsonanttiin;
4) konsonanttirakenne ilmaisee sanojen merkityksen yleisellä tasolla, kun taas vokaalit ilmaisevat tämän merkityksen moninaisia modaliteetteja.

Seemiläisen kielikunnan sukulaissuhde muihin kieliin. Muinaisegyptillä, josta kopti on polveutunut, on joitakin yhteisiä piirteitä seemiläisten kielten kanssa. Kielten myönnetään kummunneen samasta alkukielestä, mutta eriytymisen uskotaan tapahtuneen hyvin varhaisessa vaiheessa. Egyptin kieli altistui vieraille vaikutuksille ja kehittyi painokkaasti omaan suuntaansa.

Egyptiä etäisempiä sukukieliä ovat nykyiset haamilaiset kielet: berberi-kielet sekä kuušilaiset kielet (bedža, saho, ˁafar ja somali).

Seemiläisten ja indo-eurooppalaisten kielten sukulaissuhde on ongelmallinen. Parhaimmat viimeaikaiset tutkimukset, lähinnä H. Möllerin tekemät, eivät ole vielä tuoneet esille mitään kiistatonta todistetta sukulaisuudesta.

§ 3. Raamatunheprean historiaa

Vaikka pyhien kirjoitusten tekstit kurottaututuvat monien vuosisatojen yli, on niiden kieli hämmästyttävän yhdenmukaista. Mutta tuo yhdenmukaisuus ei jakaudu tasaisesti kielen eri tekijöiden kuten [taivutus]muotojen, lauseopin, sanaston tai kollokaatioiden kesken. Sanasto ja kollokaatiot vaihtelevat eniten ajasta aikaan, kirjoittajasta toiseen. Lauseopin variaatiot ovat paljon huomaamattomampia. Edellisestä huolimatta erot ovat havaittavia ajallisesti toisistaan etäisten tekstien välillä. Esimerkiksi maanpaon jälkeisten historiakirjojen (Esra, Nehemia ja Aikakirjat) lauseoppi eroaa tuntuvasti Samuelin ja Kuninkaiden kirjojen vastaavasta.

Raamatun tekstin yhdenmukaisuus on suurinta [taivutus]muodoissa. Tässä kohdin on kuitenkin tehtävä ero konsonantti- ja vokaalielementtien välillä. Kun seemiläisten kielten [taivutus]muodot kerran ovat luonteeltaan sellaisia, että konsonantit muodostavat niiden perustan ja näin ollen edustavat vakautta, edustavat vokaalit puolestaan muuttuvuutta — ts. vokaalivaihtelu lienee ollut vuosisatojen saatossa nopeampaa kuin konsonanttivaihtelu. Tosin meille säilynyt teksti ei salli havaita kuin vähäisiä muutoksia konsonanteissa ja vielä vähäisempiä vokaaleissa. Onkin hyvin todennäköistä, että konsonanttitekstiä on aikojen kuluessa enemmän tai vähemmän yhdenmukaistettu. Se ainakin on varmaa, että konsonanttitekstin eri osat —olivatpa ne miltä vuosisadalta hyvänsä— ovat saaneet yhdenmukaisen vokalisoinnin. 600-luvun Naqdanim ovat tyrkyttäneet aikansa synagogissa harjoitetun ääntämistavan niin vanhimpiin kuin nuorimpiinkin teksteihin, vaikka se olisi soveltunut paremmin vain jälkimmäisiin.

Kirjureiden standardoiman konsonanttitekstin sekä Naqdanimien yhdenmukaistaman vokalisoinnin lisäksi on vielä yksi tasoittava tekijä, joka on peräisin kirjoittajien omasta tahdosta. Kun kerran pyhien kirjoitusten nuorimpien tekstien kieli muistuttaa niin voimakkaasti vanhimpia ja toisaalta eroaa Mišnan (200-luku jaa.) kielestä, täytyy selityksenä olla se, että mišnaheprea muistuttaa koontiaikansa kouluissa puhuttua kieltä, kun taas viimeisten Raamatun kirjojen kirjoittajat halusivat pääsääntöisesti matkia —ainakin jossain määrin— pyhänä ja klassisena pidettyä isien kirjojen kieltä. Tämä matkiminen estää meitä pitämästä bibliinisen heprean viimeisen vaiheen kieltä autenttisena esimerkkinä tuon ajan puhutusta kielestä.

Kaikesta edellisestä on nähtävissä kuinka vaikeaa on sanoa mitään varmaa raamatunheprean kehityksestä. Seikkaa vaikeuttaa entisestään se, ettei meillä ole aavistustakaan tiettyjen tekstien kirjoitus- tai toimitusajankohdista (Olisi myös äärettömän mielenkiintoista saada tietää, mitä kieltä israelilaiset puhuivat Egyptistä lähtiessään —olivathan he viettäneet siellä useita vuosisatoja— ja mitä he puhuivat saapuessaan Kaanaanmaahan.)

Tyydymme siis erottamaan toisistaan heprean historiassa kaksi pitkää aikakautta: Baabelin vankeutta edeltävän pre-eksiilisen ja sitä seuraavan posteksiilisen kauden. Pre-eksiilinen kausi oli kielen kulta-aikaa, klassisen heprean kausi — jos niin voi sanoa. Posteksiilisenä kautena kieli oli osaksi aramean vaikutuksesta muuttumassa. Arameasta puolestaan muodostui pikku hiljaa juutalaisten arkikieli. Selvimmin muutokset ovat näkyvissä Saarnaajan, Esterin, Esran ja Nehemian kirjoissa sekä Aikakirjoissa.

Vuosisataisen kielen evoluution lisäksi eroja kielen sisällä ovat aiheuttaneet varmasti eri seuduilla puhutut murteet. Pohjoisen ja eteläisen kuningaskunnan kielissä on mitä todennäköisimmin ollut eroja. Mutta käsissämme oleva materiaali ei anna merkkejä erovaisuuksista eikä näin ollen salli meidän puhua pohjoisesta ja eteläisestä murteesta.

Aivan toisen tason eroavuus —ja seikka jolla on suuri merkitys kieliopin kannalta— on proosan ja runouden väliset kielelliset erot. Heprean runokielessä on lukuisia omia sanoja, joiden joukossa —yllättävää kyllä— on suoria lainoja arameasta. Tälläisia ovat mm. אֱנוֹשׁ ˀᵋnoš, "ihminen" sanan אָדָם ˀāḏām sijaan; אֹרַח ˀoraḥ "tie" sanan דֶּרֶךְ dɛrɛḵ sijaan; אָתָה ˀāṯā "tulla" sanan בּוֹא bo sijaan; מִלָּה millā "sana" sanan דָּבָר dāvār sijaan sekä חָזָא ḥāzāˀ "nähdä" sanan רָאָה rāˀā sijaan. Runoudessa käytetään välistä hienostelun välistä runomitan vuoksi harvinaisia, epätavallisia tai arkaaisia [sana]muotoja. Niinpä Raamatun runoissa on nähtävissä prepositioista niiden muinaisia, pitempiä muotoja kuten אֱלֵי ˀᵋle = אֶל ˀɛl, עֲדֵי ˁᵃḏe = עַד ˁaḏ; עֲלֵי ˁᵃle = עַל ˁal (§ 103m); nominien yhteydessä י ִ ja וֹ -päätteitä (§ 93 l, r); sekä pronomoniliitteitä מוֹ -mo, מוֹ ָ -āmo ja מוֹ ֵ -emo (§ 60 i). Lauseopissa ja varsinkin aikamuotojen käytössä runous ottaa paljon vapauksia. Olisimme ymmällämme, jos joutuisimme selvittämään tiettyjä lauseopillisia pulmia yksinomaan runotekstien pohjalta. Epäilemättä esteettisistä sekä tekstiä tiivistävistä syistä runoudessa käytetään paljon harvemmin artikkelia, relatiivipronomia אֲשֶׁר ˀᵃšɛr sekä nota accusativusta אֵת ˀeṯ.

Toinen osa: muoto-oppi

2. luku: verbit

§ 79. ל"ה-verbit

Näitä verbejä kutsutaan ל"ה-verbeiksi, koska niiden kirjoitusasu päättyy ääntymättömään ה:hen perfektin yksikön 3. muodossa: גָּלָה. Tosiasiassa niiden kolmas juurikonsonantti on י.

f

Inf. cst. on גְּלוֹת. Muodon alkuperä ei ole varma. Ehkäpä kielenkäyttäjät hahmottavat infinitivus absolutuksen status absolutuksessa olevan substantiivin kaltaiseksi ja infinitivus constructuksen sen status constructuksessa olevana muotona (§ 49 a): eli גָּלֹה / גְּלוֹת kuten שָׁנָה / שְׁנַת (vrt. § p).